Laajemmat kirjoitustyöt pyhiinvaelluksesta odottavat vuoroaan väitöskirjan jälkeen, mutta käytännön kävelyä on sentään luvassa piakkoin. Tässä tiedot vaelluksista, joita itse ohjaan.
Vampulassa su 6.4. klo 12 on luvassa lyhyt esitelmä pyhiinvaelluksesta ja luonnosta. Sen jälkeen urheilumajalta vaelletaan hienoja harjureittejä. Ehtoollishartaus näköalalaavulla.
Kesäkuussa on tarjolla pidempi Pyhät polut –vaellus. Itse olen opastamassa tällä kertaa Valamon ja Lintulan suunnalta lähtevää ryhmää, joka kävelee ja soutaa kirkkoveneellä Enonkoskelle kesäkuun toisella viikolla. Koko Pyhien polkujen vaellustarjonnan ja ilmoittautumisohjeet löydät tästä.
Syksyinen Kivikirkkojen vaellus laajentuu kaksipäiväiseksi. La 13.9. pyhiinvaelletaan Kirkkonummelta Meikon halki Siuntioon, jossa yöpyminen kylpylässä. Sunnuntaina jatketaan Lohjalle. Mukaan voi tulla yhdeksi tai kahdeksi päiväksi, mutta toki suosittelen koko matkaa: silloin vaikutus on suurin. Lisätietoa myöhemmin.
Muista pyhiinvaelluksista löydät tietoa täältä.
torstai 27. maaliskuuta 2014
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Toisessa blogissa Vadstenasta
Matkakertomus pyhiinvaellusteologian seminaarista helmikuussa 2013:
http://panun-ajatus.blogspot.fi/2013/02/pyhiinvaellusta-ruotsissa.html
http://panun-ajatus.blogspot.fi/2013/02/pyhiinvaellusta-ruotsissa.html
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Pyhiinvaellusteologia -luennot saatavilla
Vanhan kirkon pyhiinvaellusteologia-luennot ovat puolivälissä. Kahdelle ensimmäiselle kokoontui mukavan laaja kuulijajoukko, mutta toki kirkon penkkeihin yhä mahtuisi.
Jouni Kontulainen on nauhoittanut luennot, joita on mahdollista hankkia kolmella tavalla.
1) Vanhalla kirkolla on torstain raamattuluentojen yhteydessä myyntipöytä, josta levyjä saa kuudella eurolla.
2) Tilauksen voi tehdä sähköpostitse jouni@puheet.fi
3) Luennot tulevat jossain vaiheessa tilattaviksi myös sivustolta www.puheet.fi
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
Pyhiinvaellusteologiaa keväällä 2013
PYHIINVAELLUS-
TEOLOGIA
Luentosarja Vanhassa kirkossa kevätkaudella 2013
Toinen Mooseksen kirja eli Exodus on yksi kristinuskon ja
juutalaisuuden perustavimmista kertomuksista. Vaeltava Jumalan kansa on
pyhiinvaellusteologian ytimessä.
Arto Antturi luennoi Exoduksen teologiasta ja pastori,
tutkija Panu Pihkala keskittyy neljässä luennossaan pyhiinvaellusteologiaan.
Lähtökohtana on Exodus, mutta teemat ulottuvat nykyajan pyhiinvaellukseen asti.
Miten esimerkiksi Santiagon tie ja erämaavaellus liittyvät toisiinsa? Mikä on
luonnon merkitys pyhiinvaeltajille? Mitä palava pensas ja vaeltaminen kertovat
pyhän sekä paikan suhteesta?
Kaikki luennot torstaisin klo 19–20
Pyhiinvaellusteologian
luennot (Panu Pihkala):
21.2. Exodus: Me kaikki olemme pyhiinvaeltajia
28.2. Erämaa ja pyhiinvaellus
21.3. Palava pensas: pyhän ja paikan suhde
4.4. Vesi ja manna erämaassa: Jumala pitää vaeltajista
huolen
Muut luennot
Exoduksesta (Arto Antturi):
24.1., 31.1., 25.4., 2.5., 9.5. (helatorstai)
Osalla luennoista ovat mukana sekä Antturi että Pihkala.
Vanhan kirkon muut kuin yllä mainitut kevään raamattuluennot (torstait
10.1.-23.5.) pitää Eero Junkkaala Hesekielin kirjasta.
Taustatietoa
Ekoteologiasta väitöskirjaa valmisteleva Panu Pihkala on
tutkinut sivutoimisesti pyhiinvaellusteologiaa ja toiminut pyhiinvaellusoppaana
erityisesti Pyhät polut -reitillä. Vanhan kirkon raamattuluennot tarkastelevat
aihetta kristillisestä näkökulmasta.
Pihkala luennoi Helsingin yliopistolla akateemisesta
pyhiinvaellusteologiasta yhdessä erityisesti yliopistonlehtori Heikki Pesosen
kanssa keväällä Pyhiinvaellus, paikka ja pyhä -kurssilla.
Pyhiinvaellus, paikka ja pyhä
Systemaattisen teologian ja uskontotieteen yhteiskurssi,
jossa myös ekoteologisia teemoja.
14.3. - 2.5.2013 to klo 10-12
vastuuopettajina Heikki Pesonen
ja Panu Pihkala, myös muita puhujia
perjantai 22. heinäkuuta 2011
Riippumatto ei ole vaellus
Pyhän läheisyyttä on mahdollista kokea missä tahansa, mutta riippumatossa lojuminen ei ole pyhiinvaellusta, vaikka Kirkon tiedotuskeskuksen uutinen (27.6.) niin otsikoikin.
Protestanttisessa pyhiinvaellusteologiassa on selvästi selkeyttämisen tarvetta. Pyhiinvaellus kasvattaa alati suosiotaan ja on monimuotoinen ilmiö. Rajapinta pyhiinvaelluksen ja pyhään keskittymisen muiden muotojen (kuten meditaation) välillä voi joskus olla häilyvä, mutta pyhiinvaelluksessa olennaiseksi muodostuu liike.
Uutisessa haastateltu Pyhä-painopisteen projektisihteeri Marjukka Laiho korostaa aivan oikein, ettei fyysinen kunto saa olla esteenä pyhiinvaelluskokemukselle. Silti myös esimerkiksi liikuntaesteisille henkilöille on paikasta toiseen siirtyminen olennaista pyhiinvaelluskokemuksen saamiseksi. Vaikkapa Espanjan kuuluisaa Camino de Santiagoa kuljetaan myös linja-autoilla: sentyyppinen vaellus vaatii osallistujilta ja mahdollisilta ohjaajilta huomattavaa keskittymistä, mutta voi muodostua aidoksi pyhiinvaelluskokemukseksi. Sen sijaan ei liene kovin mielekästä opastaa ihmisiä "tekemään omaehtoinen pyhiinvaellus riippumatossa istuen".
Mikä määrittää pyhiinvaelluksen?
Tutkijat ja teologit eivät ole yksimielisiä siitä, mikä on pyhiinvaelluksen perimmäinen määrittäjä. Maailmanlaajuisesti vallitsee kuitenkin erittäin vahva yhteisymmärrys siitä, että liike on aivan olennainen pyhiinvaelluksen tekijä. Perinteisesti pyhiinvaellukseen on liittynyt pyhä paikka tai kohde, mutta ei aina. Protestanttisessa pyhiinvaellusteologiassa korostuu matkan pyhittäminen pyhän kohteen sijaan.
Kun pyhä kohde ei enää ole (protestanttisen) pyhiinvaelluksen määräävänä tekijänä, on vaarana että termiä pyhiinvaellus käytetään niin laajasti, että se menettää merkitystään. Suomesta on viime vuosilta erilaisia esimerkkejä, joissa lyhyitä Raamattu-rastiratoja tai nyt jopa riippumatossa lojumista kutsutaan pyhiinvaellukseksi. Miksi pyhän kohtaamiseen keskittymistä ei voisi kutsua yleisesti meditaatioksi, hiljentymiseksi tai rukousmietiskelyksi?
Pyhiinvaellustutkimuksen eräät gurut, Edith ja Victor Turner määrittelevät: "Pyhiinvaellus voidaan ajatella ulospäin suuntautuvaksi mystiikaksi, aivan kuten mystiikka on sisäänpäin suuntautunutta pyhiinvaellusta." (Image and Pilgrimage, 1978, 33.) On hyvä tiedostaa tämä mielenmatkojen ja ruumiillisten, kokonaisvaltaisten matkojen yhteys, mutta silti kaikkea mystiikkaa ei ole järkeä kutsua pyhiinvaellukseksi.
Pyhiinvaellus-sanan pelastaminen
Pyhiinvaellus-termin käyttö sellaisista pyhän kohtaamisen muodoista, joihin sisältyy liike, säilyttää sanan merkityssisällön. Lisäksi tämä luo yhteyden perinteisen pyhiinvaelluksen (yleensä pidempiaikaisena matkana) ja modernien pyhiinvaellusmuotojen välille. Protestanttisessa pyhiinvaellusteologiassa korostuu elämän pyhiinvaellus, rajatun vaelluksen yhteys jokaisen päivän matkaan; jokainen hetki voi nivoutua pyhään, mutta silti kaikesta ei kannata käyttää sanaa pyhiinvaellus.
Julkaistu Kotimaa-lehdessä mielipidekirjoituksena 7.7.2011
Protestanttisessa pyhiinvaellusteologiassa on selvästi selkeyttämisen tarvetta. Pyhiinvaellus kasvattaa alati suosiotaan ja on monimuotoinen ilmiö. Rajapinta pyhiinvaelluksen ja pyhään keskittymisen muiden muotojen (kuten meditaation) välillä voi joskus olla häilyvä, mutta pyhiinvaelluksessa olennaiseksi muodostuu liike.
Uutisessa haastateltu Pyhä-painopisteen projektisihteeri Marjukka Laiho korostaa aivan oikein, ettei fyysinen kunto saa olla esteenä pyhiinvaelluskokemukselle. Silti myös esimerkiksi liikuntaesteisille henkilöille on paikasta toiseen siirtyminen olennaista pyhiinvaelluskokemuksen saamiseksi. Vaikkapa Espanjan kuuluisaa Camino de Santiagoa kuljetaan myös linja-autoilla: sentyyppinen vaellus vaatii osallistujilta ja mahdollisilta ohjaajilta huomattavaa keskittymistä, mutta voi muodostua aidoksi pyhiinvaelluskokemukseksi. Sen sijaan ei liene kovin mielekästä opastaa ihmisiä "tekemään omaehtoinen pyhiinvaellus riippumatossa istuen".
Mikä määrittää pyhiinvaelluksen?
Tutkijat ja teologit eivät ole yksimielisiä siitä, mikä on pyhiinvaelluksen perimmäinen määrittäjä. Maailmanlaajuisesti vallitsee kuitenkin erittäin vahva yhteisymmärrys siitä, että liike on aivan olennainen pyhiinvaelluksen tekijä. Perinteisesti pyhiinvaellukseen on liittynyt pyhä paikka tai kohde, mutta ei aina. Protestanttisessa pyhiinvaellusteologiassa korostuu matkan pyhittäminen pyhän kohteen sijaan.
Kun pyhä kohde ei enää ole (protestanttisen) pyhiinvaelluksen määräävänä tekijänä, on vaarana että termiä pyhiinvaellus käytetään niin laajasti, että se menettää merkitystään. Suomesta on viime vuosilta erilaisia esimerkkejä, joissa lyhyitä Raamattu-rastiratoja tai nyt jopa riippumatossa lojumista kutsutaan pyhiinvaellukseksi. Miksi pyhän kohtaamiseen keskittymistä ei voisi kutsua yleisesti meditaatioksi, hiljentymiseksi tai rukousmietiskelyksi?
Pyhiinvaellustutkimuksen eräät gurut, Edith ja Victor Turner määrittelevät: "Pyhiinvaellus voidaan ajatella ulospäin suuntautuvaksi mystiikaksi, aivan kuten mystiikka on sisäänpäin suuntautunutta pyhiinvaellusta." (Image and Pilgrimage, 1978, 33.) On hyvä tiedostaa tämä mielenmatkojen ja ruumiillisten, kokonaisvaltaisten matkojen yhteys, mutta silti kaikkea mystiikkaa ei ole järkeä kutsua pyhiinvaellukseksi.
Pyhiinvaellus-sanan pelastaminen
Pyhiinvaellus-termin käyttö sellaisista pyhän kohtaamisen muodoista, joihin sisältyy liike, säilyttää sanan merkityssisällön. Lisäksi tämä luo yhteyden perinteisen pyhiinvaelluksen (yleensä pidempiaikaisena matkana) ja modernien pyhiinvaellusmuotojen välille. Protestanttisessa pyhiinvaellusteologiassa korostuu elämän pyhiinvaellus, rajatun vaelluksen yhteys jokaisen päivän matkaan; jokainen hetki voi nivoutua pyhään, mutta silti kaikesta ei kannata käyttää sanaa pyhiinvaellus.
Julkaistu Kotimaa-lehdessä mielipidekirjoituksena 7.7.2011
Pyhä ja pyhiinvaellus
Yksi päivä pyhitettiin, jotta muistettaisiin, että kaikki päivät ovat pyhiä.
Yksi ihminen pyhitettiin, jotta muistettaisiin, että kaikki ihmiset ovat pyhiä.
- Anthony de Mellon kertoma vanha viisaus
Rajattu pyhä auttaa meitä suuntautumaan kohti rajaamatonta, rajatonta Pyhää. Pyhiinvaellus vie pohtimaan pyhän luonnetta, liittyen myös kirkon painopistealueeseen 2010-12.
Pyhiinvaellus on rajausta
Pyhiinvaelluksessa rajataan tietty matka ja aika. Moderni pyhiinvaeltaja ei ehkä useinkaan ajattele matkalle lähtiessään, että hän pyhittää aikaa ja matkaa rajauksen kautta. Mutta useimmat pyhiinvaeltajat kertovat matkansa päätyttyä, että he ovat kokeneet pyhää. Hyvänä esimerkkinä toimii kenties kuuluisimman pyhiinvaelluksen, Santiagon tien, päätöskysely. Suuri enemmistö ilmoittaa matkansa syyksi – tai oikeastaan seuraukseksi! – uskonnollisuuden kokemuksen. Vaikka liikkeelle olisi lähdetty uteliaisuudesta, kokemuksen halusta ja liikuntaa arvostaen, näihin elementteihin yhdistyy matkalla pyhän kohtaaminen.
Rajaus on uskonnollisuudessa keskeinen piirre. Eivätkö hartaushetket ole rajattuja aikoja? Eikö alttari ole rajattu pyhän kohtaamista auttava paikka?
Rajaaminen palvelee rajausten ulkopuolista aikaa. Edes luostareissa ei vietetä kaiken aikaa hartaushetkiä: tiettyinä aikoina ne rytmittävät päivää, ilmaisevat koko päivän yhteyden pyhään rajausten kautta.
Pyhiinvaellus on myös rajaus, joka palvelee rajauksen ulkopuolista aikaa. Pyhiinvaelluksella on tarkoitus itsessään, mutta ennen kaikkea koko kokonaisuudessa. Arjesta irrottaudutaan, jotta palveltaisiin arkea.
Pyhiinvaellus pelkistää olennaiseen
Pyhiinvaeltaja rajaa tietyn ajan ja matkan vaelluksekseen. Tämä aika ja matka osoittavat, mikä on lopulta olennaista. Pyhiinvaeltaja luopuu paitsi tavallisen arjen vastuista, myös helpotuksista. Hän pelkistää kantamuksensa olennaisimpaan, viimeistään matkan aikana ja kantapään (sekä olkapään) kautta.
Kun riisuuntuu ylimääräisestä, paljastuu aidoin. Tämä ilmenee sekä elämän perusasioiden suhteen että ihmisen perusolemuksen suhteen. Miltä leipä maistuu pitkän kulkemisen jälkeen? Sangen erilaiselta kuin kotona, etenkin jos ruoka-astiat ovat siellä kovin täydet. Raikas vesi osoittaa arvonsa ja perusmerkityksensä. Toisten apu tarvittaessa, riittävä lepo, terveys, puhtaus; perusasioiden valtava arvo kirkastuu.
Riisuuntuessaan turhista tavaroista ja sellaisista tavoista, jotka eivät ole välttämättömiä, ihminen pääsee ja joutuu kosketuksiin aidoimman itsensä kanssa. Monet pyhiinvaeltajat kertovat, kuinka mieltä syvältä painaneet asiat nousevat matkan edetessä pintaan. Ihminen huomaa, mitä hän on piilottanut arjen kiireiden tai kulutustottumusten alle. Sekä vaikeat asiat että kaikista tärkeimmät hyvät asiat nousevat pintaan. (Hyvänä esimerkkinä tästä toimi Ylen Löytöretki-televisiosarja Santiagon tien kulkijoista.) Pyhiinvaeltaja matkaa olennaiseen itsessänsä, koko elämässään.
Pyhiinvaellus on kokonaisvaltaista kulkemista
Pyhiinvaellus vie ihmisen tietyn aitouden äärelle. Vaeltaja kohtaa aidon itsensä, ja ihmisen aidon tilanteen: luonnon osana olemisen.
Pyhiinvaellus vie ikiaikaiseen elämäntapaan: fyysiseen rasitukseen ja luonnonvoimien välittömään kohtaamiseen. Tämän merkitys korostuu nykyaikana, jolloin toimistotyöt ja kaupunkiasunnot vieraannuttavat ihmisiä luonnonelementeistä. Fyysinen rasitus, joka muinaisille pyhiinvaeltajille saattoi olla kohtalokasta, on moderneille vaeltajille keino saavuttaa kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Pyhiinvaellus muistuttaa täten ruumiin ja sielun yhteenkuuluvuudesta. Pyhän kokemisessa ihminen on kokonaisvaltaisessa puhuttelussa. Kenties erityisesti protestanteille, joiden uskonto on keskittynyt kuullun ja luetun Sanan keskeiseen merkitykseen, tämä käytännöllinen tekeminen muodostuu olennaisen vaikuttavaksi. Vanhaan kristilliseen perinteeseen kuuluu usko siitä, että Jumalan Sana vaikuttaa maailmassa lukuisin tavoin.
Pyhiinvaellus vie elämän rytmiin
Rytmi on eräänlainen rajaus: säännöllinen jaottelu kokonaisuuden sisällä. Rytmin voi nähdä (ja kuulla!) hyvin keskeisenä elämää kuvaavana terminä. Luonnonelementeillä on tietyt rytminsä, sekä fyysiset että ajalliset. Ihminenkin perustuu rytmeille, sydämestä ja hengityksestä alkaen.
Biologisesti ihminen on kasvanut ikiaikaisesti osana luonnon rytmejä: vuodenaikoja, päivänaikoja. Pyhiinvaellus vie näiden kohtaamiseen, ja yleensäkin rytmikkääseen elämään. Useimmille kulkijoille muodostuu tietty rytmi. Elämään tulee säännöllinen jaottelu: ei irroittava, vaan jäsentävä. Musiikin rytmin kaltainen; luonnon rytmien kaltainen.
Nouseminen aamulla tiettyyn aikaan; tietyt aamurutiinit; kulkeminen; ruokatauot, mahdollisesti rukoushetket; saapuminen päivän kulkemisen jälkeen majapaikkaan, tietyt majoitusrutiinit ja iltarutiinit; unen kutsu. Moni pyhiinvaeltaja korostaa rytmin kokonaisvaltaista hyvää tuottavaa merkitystä ja pyrkii seurauksena myös jäsentämään arkielämäänsä rytmikkäästi. Sama rytmin tuoma hyvinvointi huomataan yleisesti seurakunnallisessa toiminnassa: hiljaisuuden retriiteissä, rippileireillä, lasten kerhoissa tai leireillä jne.
Ihminen on ammoisista ajoista saakka elänyt rytmiä todeksi myös laulamalla, musisoimalla. Perusrytmin halki kulkee melodia, sävelten tietty (rajattu!) matka. Kenties yksi länsimaiden suuria heikkouksia on, että kotona ja töissä laulaminen on vähentynyt lyhyessä ajassa lähes olemattomiin.
Uskontoon liittyy olennaisesti musiikki, myös pyhiinvaelluksiin. Jalkojen tasaisesta kulkurytmistä muodostuu itsestään perusrytmi, johon mieli ja usein myös suu alkavat muodostaa melodiaa. Pyhiinvaeltaja liittyy lauluun. Ruumis ja mieli eräällä tavalla nähtynä rukoilevat kulkiessaan, hengittäessään.
Pyhiinvaellus on yksilöllistä mutta yhteisöllistä
Pyhiinvaelluksen uuden suosion syitä on nähty siinä, että se vastaa modernin uskonnollisuuden tiettyjä peruspiirteitä. Nykyaikana korostuvat pitkäjänteisen sitoutumisen sijaan hetkellinen osallistuminen ja yhteisöjen sijaan yksilöllisyys.
Onko pyhiinvaeltaja yksilöllisyyden perikuva? Oman tiensä kulkija, itsensä etsijä, auktoriteeteista riippumaton vaeltaja? Yhtäältä, kyllä; mutta samaan aikaan ei.
Pyhiinvaelluksen yksi keskeinen piirre on nimittäin itseä suurempaan liittyminen. Tähän vaikuttaa luonnon yhtenä osana kulkeminen, joka vaelluksella kirkastuu, mutta myös ihmisyhteisöön liittyminen; ja lopulta koko luomakunnan kattavan Kirkon yhteyteen liittyminen.
Pyhiinvaeltaja liittyy sukupolvien ketjuun. Matka vie hänet olennaisimpien asioiden käsittelemiseen: myös väistämättä sijoittamaan itsensä häntä ennen ja hänen jälkeensä kulkevien vaeltajaketjuun. Pyhiinvaeltaja vaikuttuu siitä, että hän kulkee ikivanhaa tietä; samaa, jota hänen esi-isänsä ovat kulkeneet.
Pyhiinvaeltaja ymmärtää sisimmässään, että hän ei itse ole luonut tietä, jota hän kulkee. Kulkiessaan hän liittyy suureen yhteisöön, jonka yhteenliittäjä on pohjimmiltaan Ihmistä Suurempi. Kristillinen pyhiinvaellus sisältää aina jonkinlaisen yhteyden uskon perintöön, oli tämä yhteys sitten ilmiselvästi tai sisäisesti läsnä. Joku vaeltaa rukoushetkien ja Raamatunluvun rytmittämänä, osallistuu jumalanpalveluksiin tai vain vaikuttuu esimerkiksi Santiagon tien ikivanhasta kristillisestä historiasta, joka elää tiessä ja kaikessa sen ympärillä. Jollekulle toiselle yksinäinen vaellus Lapin tuntureilla saa pyhiinvaelluksen merkityksen: hän kantaa sisimmässään kaikkea kristillistä kasvatusta ja vaikutusta, kävelee niiden merkitystä elämäänsä ja palaa muuttuneena ihmisenä.
Yksilö on rajaus; mutta vain jäsennys kokonaisuudesta.
Elämän pyhiinvaellus
Rajaus on symboli; symboli on rajaus. Symboli kantaa itsessään sitä todellisuutta, johon se viittaa; symbolin kautta osallistutaan Merkitykseen.
Pyhiinvaellus on symboli elämästä ja samaan aikaan tuon elämän osa, toteuttaja. Historiassa ja monen uskonnon parissa nykyäänkin pyhiinvaellus on ollut ennen kaikkea muutosmatka. Siirtymä elämänvaiheesta toiseen: tietty rajaus, jonka jälkeen on erilaista kuin sitä ennen.
Nykyäänkin pyhiinvaelluksen määrittäjänä voisi käyttää sen muutosvoimaa. Jos mikään ei muutu vaelluksella, on sitä vaikea kutsua pyhiinvaellukseksi. Pyhiinvaeltaja on tietyllä tavalla eri henkilö palatessaan kotiin. Se, mikä tuo muutos on ja tulee olemaan, selkenee ehkä vasta vuosien myötä, eikä aina tarkasti tiedostettuna sittenkään.
Protestanttisessa kristinuskossa pyhiinvaelluksen suuri voima on kenties juuri sen yhteydessä koko elämän pyhiinvaellukseen. Pyhiinvaellus muuttaa, muistuttaa arvostamaan elämän pyhää luonnetta. Pyhiinvaelluksen päämäärä on entistä enemmän arjessa, vaikka perinteinen muutosmatkakin siihen tähtäsi.
Lopulta pyhiinvaellus on vaellusta kuolevaisuudessa ja rajallisuudessa. Rajattu jakso muistuttaa kaiken rajallisuudesta. Kuten päivällä on alkunsa ja loppunsa, on myös vaelluksella; ja koko maanpäällisellä vaelluksella. Elämä on toivioretki. Lähteminen ja perillepääsy ovat äärimmäisen syviä vertauskuvia; ja samalla symbolisuudessaan jo osia perimmäisestä lähtemisestä ja perillepääsystä.
Ei ole sattumaa, että pyhiinvaeltajien vanhaa tunnuslaulua lauletaan hautajaisissa, tai jouluna, joka on suurempi kuolevaisuuden juhla kuin usein ajatellaan.
Maa on niin kaunis
kirkas luojan taivas
ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta kuljemme laulain
taivasta kohti matka vie.
Kiitävi aika, vierähtävät vuodet
miespolvet vaipuvat unholaan
kirkasna aina sielujen laulun
taivainen sointu säilyy vaan.
Härlig är jorden,
härlig är Guds himmel
Skön är själarnas pilgrimsgång
Genom de fagra riken på jorden
Gå vi till paradis med sång.
Tidevarv komma, tidevarv försvinna
Släkten följa släktens gång
Aldrig förstummas tonen från himlen
I själens glada pilgrimssång.
Voisiko itseä suurempaan liittymisen ilmaista syvemmin? Sukupolvien ketjun, rajallisuuden, rytmin, elämän pyhiinvaelluksen?
Pyhiinvaeltaja on yksilö; hän etsii itseään, mutta löytää hänet yhteydestä kaikkeen – lopulta Jumalaan. Hän etsii Pyhää – ja löytää itsensä osallisena pyhyydestä. Rajattu ja rajallinen ovat yhdessä, yhteydessä – yhteisössä.
Hän etsi itseään: sitä, kuka ja mitä hän on. Hän vaelsi ympäri maan, kysellen ihmisiltä: ”Kuka minä olen?” Mutta kukaan ei osannut antaa vastausta, joka olisi tyydyttänyt häntä.
Lopulta hän saapui suuren meren rantaan. Aava samaan aikaan kiehtoi ja pelotti häntä. Hän päätti lähteä kahlaamaan. Se tuntui hyvältä – mutta pian hän huomasi jotain. Hän liukeni hiljalleen mereen! Hän oli suolanukke, mutta ei ollut tiennyt sen merkitystä.
Hän kohotti sulautuessaan katseensa, hymyili, ja sanoi:
”Nyt minä tiedän, kuka minä olen.”
- Anthony de Mellon kertomaa vanhaa tarinaa mukaillen
Suositeltua kirjallisuutta:
Sheldon Kopp: Jos tapaat matkallasi Buddhan, tapa hänet! – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus
Rene Gothoni: Tuntematon pyhiinvaeltaja
Henry David Thoreau: Kävelemisen taito
Jälkikirjoitus: Pyhä-painopiste ja pyhiinvaellus
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuosien 2010-2012 painopiste, Pyhä, johtaa pohtimaan erityisen ja yleisen pyhän suhdetta. Professori Risto Saarinen on suositellut kirkolle ennen kaikkea ”täsmäpyhän” pohtimista ”yleispyhän” sijaan (Kotimaa Suola, 2010).
Tässä kirjoituksessa esitetty pyhiinvaelluksen näkeminen rajauksena, joka palvelee rajatonta, on mielestäni hedelmällinen lähtökohta pyhyydestä puhumiselle laajemminkin. Kristinuskoon sisältyy sekä ajatus kaiken pyhyydestä (vrt. esim. Lutherin ubikviteettioppi eli Jumalan läsnäolo kaikessa) että erityisten pyhän kohtaamisen paikkojen ja hetkien korostus.
Jeesus jatkoi ja kehitti edelleen juutalaisuuden hartausperinnettä, aikojen pyhittämistä. Kristinuskossa sakramenttien ja jumalanpalveluksen korostaminen piirtää esiin erityisen pyhän merkitystä. Yleisen ja erityisen ilmoituksen käsitteiden pohtiminen on nähdäkseni erittäin ajankohtaista – eikä vähiten uhkaavan ympäristökriisin vuoksi. Kyse on maallisen ja taivaallisen yhteenliittymisestä: ikivanhasta teologisesta kysymyksestä Rajattoman läsnäolosta Rajallisessa (finitum capax infiniti!).
Tällä on yhteytensä myös Raamatun tulkintaan, johon nykypäivän uskonnollisten kiistakysymysten juuret johtavat. Pohjimmiltaan on oikeastaan kyse Jumalan Sanan tulkinnasta. Juutalaisuus ja kristinusko ovat historiallisesti aina lähteneet siitä, että Jumala ilmoittaa itsensä muuallakin kuin pyhissä kirjoituksissa, vaikka niillä onkin aivan erityinen asema. Jumalan Sana, ”viesti”, joka on samaan aikaan olemuksellinen ja viestinnällinen (kommunikoiva!), kytkeytyy aineelliseen maailmaan – tai oikeastaan maailmaan, joka on samaan aikaan aineellinen ja hengellinen, erottamatta. Kristinusko on kokonaisvaltaista uskoa. Pyhiinvaellus todistaa kokonaisvaltaisesta elämän pyhiinvaelluksesta, joka on Pyhässä Kolminaisuudessa kulkemista.
Julkaistu Crux-lehden numerossa 2/2011 hivenen lyhennettynä
Yksi ihminen pyhitettiin, jotta muistettaisiin, että kaikki ihmiset ovat pyhiä.
- Anthony de Mellon kertoma vanha viisaus
Rajattu pyhä auttaa meitä suuntautumaan kohti rajaamatonta, rajatonta Pyhää. Pyhiinvaellus vie pohtimaan pyhän luonnetta, liittyen myös kirkon painopistealueeseen 2010-12.
Pyhiinvaellus on rajausta
Pyhiinvaelluksessa rajataan tietty matka ja aika. Moderni pyhiinvaeltaja ei ehkä useinkaan ajattele matkalle lähtiessään, että hän pyhittää aikaa ja matkaa rajauksen kautta. Mutta useimmat pyhiinvaeltajat kertovat matkansa päätyttyä, että he ovat kokeneet pyhää. Hyvänä esimerkkinä toimii kenties kuuluisimman pyhiinvaelluksen, Santiagon tien, päätöskysely. Suuri enemmistö ilmoittaa matkansa syyksi – tai oikeastaan seuraukseksi! – uskonnollisuuden kokemuksen. Vaikka liikkeelle olisi lähdetty uteliaisuudesta, kokemuksen halusta ja liikuntaa arvostaen, näihin elementteihin yhdistyy matkalla pyhän kohtaaminen.
Rajaus on uskonnollisuudessa keskeinen piirre. Eivätkö hartaushetket ole rajattuja aikoja? Eikö alttari ole rajattu pyhän kohtaamista auttava paikka?
Rajaaminen palvelee rajausten ulkopuolista aikaa. Edes luostareissa ei vietetä kaiken aikaa hartaushetkiä: tiettyinä aikoina ne rytmittävät päivää, ilmaisevat koko päivän yhteyden pyhään rajausten kautta.
Pyhiinvaellus on myös rajaus, joka palvelee rajauksen ulkopuolista aikaa. Pyhiinvaelluksella on tarkoitus itsessään, mutta ennen kaikkea koko kokonaisuudessa. Arjesta irrottaudutaan, jotta palveltaisiin arkea.
Pyhiinvaellus pelkistää olennaiseen
Pyhiinvaeltaja rajaa tietyn ajan ja matkan vaelluksekseen. Tämä aika ja matka osoittavat, mikä on lopulta olennaista. Pyhiinvaeltaja luopuu paitsi tavallisen arjen vastuista, myös helpotuksista. Hän pelkistää kantamuksensa olennaisimpaan, viimeistään matkan aikana ja kantapään (sekä olkapään) kautta.
Kun riisuuntuu ylimääräisestä, paljastuu aidoin. Tämä ilmenee sekä elämän perusasioiden suhteen että ihmisen perusolemuksen suhteen. Miltä leipä maistuu pitkän kulkemisen jälkeen? Sangen erilaiselta kuin kotona, etenkin jos ruoka-astiat ovat siellä kovin täydet. Raikas vesi osoittaa arvonsa ja perusmerkityksensä. Toisten apu tarvittaessa, riittävä lepo, terveys, puhtaus; perusasioiden valtava arvo kirkastuu.
Riisuuntuessaan turhista tavaroista ja sellaisista tavoista, jotka eivät ole välttämättömiä, ihminen pääsee ja joutuu kosketuksiin aidoimman itsensä kanssa. Monet pyhiinvaeltajat kertovat, kuinka mieltä syvältä painaneet asiat nousevat matkan edetessä pintaan. Ihminen huomaa, mitä hän on piilottanut arjen kiireiden tai kulutustottumusten alle. Sekä vaikeat asiat että kaikista tärkeimmät hyvät asiat nousevat pintaan. (Hyvänä esimerkkinä tästä toimi Ylen Löytöretki-televisiosarja Santiagon tien kulkijoista.) Pyhiinvaeltaja matkaa olennaiseen itsessänsä, koko elämässään.
Pyhiinvaellus on kokonaisvaltaista kulkemista
Pyhiinvaellus vie ihmisen tietyn aitouden äärelle. Vaeltaja kohtaa aidon itsensä, ja ihmisen aidon tilanteen: luonnon osana olemisen.
Pyhiinvaellus vie ikiaikaiseen elämäntapaan: fyysiseen rasitukseen ja luonnonvoimien välittömään kohtaamiseen. Tämän merkitys korostuu nykyaikana, jolloin toimistotyöt ja kaupunkiasunnot vieraannuttavat ihmisiä luonnonelementeistä. Fyysinen rasitus, joka muinaisille pyhiinvaeltajille saattoi olla kohtalokasta, on moderneille vaeltajille keino saavuttaa kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Pyhiinvaellus muistuttaa täten ruumiin ja sielun yhteenkuuluvuudesta. Pyhän kokemisessa ihminen on kokonaisvaltaisessa puhuttelussa. Kenties erityisesti protestanteille, joiden uskonto on keskittynyt kuullun ja luetun Sanan keskeiseen merkitykseen, tämä käytännöllinen tekeminen muodostuu olennaisen vaikuttavaksi. Vanhaan kristilliseen perinteeseen kuuluu usko siitä, että Jumalan Sana vaikuttaa maailmassa lukuisin tavoin.
Pyhiinvaellus vie elämän rytmiin
Rytmi on eräänlainen rajaus: säännöllinen jaottelu kokonaisuuden sisällä. Rytmin voi nähdä (ja kuulla!) hyvin keskeisenä elämää kuvaavana terminä. Luonnonelementeillä on tietyt rytminsä, sekä fyysiset että ajalliset. Ihminenkin perustuu rytmeille, sydämestä ja hengityksestä alkaen.
Biologisesti ihminen on kasvanut ikiaikaisesti osana luonnon rytmejä: vuodenaikoja, päivänaikoja. Pyhiinvaellus vie näiden kohtaamiseen, ja yleensäkin rytmikkääseen elämään. Useimmille kulkijoille muodostuu tietty rytmi. Elämään tulee säännöllinen jaottelu: ei irroittava, vaan jäsentävä. Musiikin rytmin kaltainen; luonnon rytmien kaltainen.
Nouseminen aamulla tiettyyn aikaan; tietyt aamurutiinit; kulkeminen; ruokatauot, mahdollisesti rukoushetket; saapuminen päivän kulkemisen jälkeen majapaikkaan, tietyt majoitusrutiinit ja iltarutiinit; unen kutsu. Moni pyhiinvaeltaja korostaa rytmin kokonaisvaltaista hyvää tuottavaa merkitystä ja pyrkii seurauksena myös jäsentämään arkielämäänsä rytmikkäästi. Sama rytmin tuoma hyvinvointi huomataan yleisesti seurakunnallisessa toiminnassa: hiljaisuuden retriiteissä, rippileireillä, lasten kerhoissa tai leireillä jne.
Ihminen on ammoisista ajoista saakka elänyt rytmiä todeksi myös laulamalla, musisoimalla. Perusrytmin halki kulkee melodia, sävelten tietty (rajattu!) matka. Kenties yksi länsimaiden suuria heikkouksia on, että kotona ja töissä laulaminen on vähentynyt lyhyessä ajassa lähes olemattomiin.
Uskontoon liittyy olennaisesti musiikki, myös pyhiinvaelluksiin. Jalkojen tasaisesta kulkurytmistä muodostuu itsestään perusrytmi, johon mieli ja usein myös suu alkavat muodostaa melodiaa. Pyhiinvaeltaja liittyy lauluun. Ruumis ja mieli eräällä tavalla nähtynä rukoilevat kulkiessaan, hengittäessään.
Pyhiinvaellus on yksilöllistä mutta yhteisöllistä
Pyhiinvaelluksen uuden suosion syitä on nähty siinä, että se vastaa modernin uskonnollisuuden tiettyjä peruspiirteitä. Nykyaikana korostuvat pitkäjänteisen sitoutumisen sijaan hetkellinen osallistuminen ja yhteisöjen sijaan yksilöllisyys.
Onko pyhiinvaeltaja yksilöllisyyden perikuva? Oman tiensä kulkija, itsensä etsijä, auktoriteeteista riippumaton vaeltaja? Yhtäältä, kyllä; mutta samaan aikaan ei.
Pyhiinvaelluksen yksi keskeinen piirre on nimittäin itseä suurempaan liittyminen. Tähän vaikuttaa luonnon yhtenä osana kulkeminen, joka vaelluksella kirkastuu, mutta myös ihmisyhteisöön liittyminen; ja lopulta koko luomakunnan kattavan Kirkon yhteyteen liittyminen.
Pyhiinvaeltaja liittyy sukupolvien ketjuun. Matka vie hänet olennaisimpien asioiden käsittelemiseen: myös väistämättä sijoittamaan itsensä häntä ennen ja hänen jälkeensä kulkevien vaeltajaketjuun. Pyhiinvaeltaja vaikuttuu siitä, että hän kulkee ikivanhaa tietä; samaa, jota hänen esi-isänsä ovat kulkeneet.
Pyhiinvaeltaja ymmärtää sisimmässään, että hän ei itse ole luonut tietä, jota hän kulkee. Kulkiessaan hän liittyy suureen yhteisöön, jonka yhteenliittäjä on pohjimmiltaan Ihmistä Suurempi. Kristillinen pyhiinvaellus sisältää aina jonkinlaisen yhteyden uskon perintöön, oli tämä yhteys sitten ilmiselvästi tai sisäisesti läsnä. Joku vaeltaa rukoushetkien ja Raamatunluvun rytmittämänä, osallistuu jumalanpalveluksiin tai vain vaikuttuu esimerkiksi Santiagon tien ikivanhasta kristillisestä historiasta, joka elää tiessä ja kaikessa sen ympärillä. Jollekulle toiselle yksinäinen vaellus Lapin tuntureilla saa pyhiinvaelluksen merkityksen: hän kantaa sisimmässään kaikkea kristillistä kasvatusta ja vaikutusta, kävelee niiden merkitystä elämäänsä ja palaa muuttuneena ihmisenä.
Yksilö on rajaus; mutta vain jäsennys kokonaisuudesta.
Elämän pyhiinvaellus
Rajaus on symboli; symboli on rajaus. Symboli kantaa itsessään sitä todellisuutta, johon se viittaa; symbolin kautta osallistutaan Merkitykseen.
Pyhiinvaellus on symboli elämästä ja samaan aikaan tuon elämän osa, toteuttaja. Historiassa ja monen uskonnon parissa nykyäänkin pyhiinvaellus on ollut ennen kaikkea muutosmatka. Siirtymä elämänvaiheesta toiseen: tietty rajaus, jonka jälkeen on erilaista kuin sitä ennen.
Nykyäänkin pyhiinvaelluksen määrittäjänä voisi käyttää sen muutosvoimaa. Jos mikään ei muutu vaelluksella, on sitä vaikea kutsua pyhiinvaellukseksi. Pyhiinvaeltaja on tietyllä tavalla eri henkilö palatessaan kotiin. Se, mikä tuo muutos on ja tulee olemaan, selkenee ehkä vasta vuosien myötä, eikä aina tarkasti tiedostettuna sittenkään.
Protestanttisessa kristinuskossa pyhiinvaelluksen suuri voima on kenties juuri sen yhteydessä koko elämän pyhiinvaellukseen. Pyhiinvaellus muuttaa, muistuttaa arvostamaan elämän pyhää luonnetta. Pyhiinvaelluksen päämäärä on entistä enemmän arjessa, vaikka perinteinen muutosmatkakin siihen tähtäsi.
Lopulta pyhiinvaellus on vaellusta kuolevaisuudessa ja rajallisuudessa. Rajattu jakso muistuttaa kaiken rajallisuudesta. Kuten päivällä on alkunsa ja loppunsa, on myös vaelluksella; ja koko maanpäällisellä vaelluksella. Elämä on toivioretki. Lähteminen ja perillepääsy ovat äärimmäisen syviä vertauskuvia; ja samalla symbolisuudessaan jo osia perimmäisestä lähtemisestä ja perillepääsystä.
Ei ole sattumaa, että pyhiinvaeltajien vanhaa tunnuslaulua lauletaan hautajaisissa, tai jouluna, joka on suurempi kuolevaisuuden juhla kuin usein ajatellaan.
Maa on niin kaunis
kirkas luojan taivas
ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta kuljemme laulain
taivasta kohti matka vie.
Kiitävi aika, vierähtävät vuodet
miespolvet vaipuvat unholaan
kirkasna aina sielujen laulun
taivainen sointu säilyy vaan.
Härlig är jorden,
härlig är Guds himmel
Skön är själarnas pilgrimsgång
Genom de fagra riken på jorden
Gå vi till paradis med sång.
Tidevarv komma, tidevarv försvinna
Släkten följa släktens gång
Aldrig förstummas tonen från himlen
I själens glada pilgrimssång.
Voisiko itseä suurempaan liittymisen ilmaista syvemmin? Sukupolvien ketjun, rajallisuuden, rytmin, elämän pyhiinvaelluksen?
Pyhiinvaeltaja on yksilö; hän etsii itseään, mutta löytää hänet yhteydestä kaikkeen – lopulta Jumalaan. Hän etsii Pyhää – ja löytää itsensä osallisena pyhyydestä. Rajattu ja rajallinen ovat yhdessä, yhteydessä – yhteisössä.
Hän etsi itseään: sitä, kuka ja mitä hän on. Hän vaelsi ympäri maan, kysellen ihmisiltä: ”Kuka minä olen?” Mutta kukaan ei osannut antaa vastausta, joka olisi tyydyttänyt häntä.
Lopulta hän saapui suuren meren rantaan. Aava samaan aikaan kiehtoi ja pelotti häntä. Hän päätti lähteä kahlaamaan. Se tuntui hyvältä – mutta pian hän huomasi jotain. Hän liukeni hiljalleen mereen! Hän oli suolanukke, mutta ei ollut tiennyt sen merkitystä.
Hän kohotti sulautuessaan katseensa, hymyili, ja sanoi:
”Nyt minä tiedän, kuka minä olen.”
- Anthony de Mellon kertomaa vanhaa tarinaa mukaillen
Suositeltua kirjallisuutta:
Sheldon Kopp: Jos tapaat matkallasi Buddhan, tapa hänet! – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus
Rene Gothoni: Tuntematon pyhiinvaeltaja
Henry David Thoreau: Kävelemisen taito
Jälkikirjoitus: Pyhä-painopiste ja pyhiinvaellus
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuosien 2010-2012 painopiste, Pyhä, johtaa pohtimaan erityisen ja yleisen pyhän suhdetta. Professori Risto Saarinen on suositellut kirkolle ennen kaikkea ”täsmäpyhän” pohtimista ”yleispyhän” sijaan (Kotimaa Suola, 2010).
Tässä kirjoituksessa esitetty pyhiinvaelluksen näkeminen rajauksena, joka palvelee rajatonta, on mielestäni hedelmällinen lähtökohta pyhyydestä puhumiselle laajemminkin. Kristinuskoon sisältyy sekä ajatus kaiken pyhyydestä (vrt. esim. Lutherin ubikviteettioppi eli Jumalan läsnäolo kaikessa) että erityisten pyhän kohtaamisen paikkojen ja hetkien korostus.
Jeesus jatkoi ja kehitti edelleen juutalaisuuden hartausperinnettä, aikojen pyhittämistä. Kristinuskossa sakramenttien ja jumalanpalveluksen korostaminen piirtää esiin erityisen pyhän merkitystä. Yleisen ja erityisen ilmoituksen käsitteiden pohtiminen on nähdäkseni erittäin ajankohtaista – eikä vähiten uhkaavan ympäristökriisin vuoksi. Kyse on maallisen ja taivaallisen yhteenliittymisestä: ikivanhasta teologisesta kysymyksestä Rajattoman läsnäolosta Rajallisessa (finitum capax infiniti!).
Tällä on yhteytensä myös Raamatun tulkintaan, johon nykypäivän uskonnollisten kiistakysymysten juuret johtavat. Pohjimmiltaan on oikeastaan kyse Jumalan Sanan tulkinnasta. Juutalaisuus ja kristinusko ovat historiallisesti aina lähteneet siitä, että Jumala ilmoittaa itsensä muuallakin kuin pyhissä kirjoituksissa, vaikka niillä onkin aivan erityinen asema. Jumalan Sana, ”viesti”, joka on samaan aikaan olemuksellinen ja viestinnällinen (kommunikoiva!), kytkeytyy aineelliseen maailmaan – tai oikeastaan maailmaan, joka on samaan aikaan aineellinen ja hengellinen, erottamatta. Kristinusko on kokonaisvaltaista uskoa. Pyhiinvaellus todistaa kokonaisvaltaisesta elämän pyhiinvaelluksesta, joka on Pyhässä Kolminaisuudessa kulkemista.
Julkaistu Crux-lehden numerossa 2/2011 hivenen lyhennettynä
Luontopyhiinvaellus
- tarvitaanko sille erillistä sanaa?
Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot!
Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille.
Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen.
Herra Sebaot, minun kuninkaani ja Jumalani!
Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin,
pääskynen pesäpaikan, jossa se kasvattaa poikasensa.
Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua sinun huoneessasi! He ylistävät sinua alati.
Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.
- Pyhiinvaeltajan laulu, psalmi 84 (2-6)
Yhtäältä on hyvä, että puhutaan luontopyhiinvaelluksesta: sen vuoksi, että luonnon olennainen merkitys havaittaisiin. Mutta tämän havainnon jälkeen voitaisiinkin puhua enää vain pyhiinvaelluksesta – ja ymmärtää, että luonnolla on siinä aina mitä keskeisin osa. Kuten jo pyhiinvaeltajan psalmi 84 todistaa.
Pyhiinvaellus: liittymistä itseään suurempaan
Pyhiinvaellus on samaan aikaan yksilöllinen ja yhteisöllinen asia. Kaikki vaeltavat yksin; mutta pohjimmiltaan kukaan ei vaella yksin. Tie on valmiina ennen yksilön syntymää. Tietä ylläpitävät laajemmat voimat. Ja pyhiinvaellukseen liittyy olennaisesti sidos yhteisöihin, vaikka tätä ei ehkä aina tarkasti havaita.
Pyhiinvaellus on liittymistä itseään suurempaan. Se on liittymistä sukupolvien ketjuun (vrt. Maa on niin kaunis, pyhiinvaeltajien laulu, jota hautajaisissa paljon lauletaan). Se on liittymistä maailmanlaajaan ”vaeltajien yhteisöön”, kahdessa merkityksessä. Ensiksi, pyhiinvaeltaja kokee vahvaa yhteenkuuluvuutta muiden pyhiinvaeltajien kanssa. He muodostavat omia yhteisöjään, paikan rajoja ylittäviä. Toiseksi, kristillinen pyhiinvaeltaja liittyy maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon. Kirkon olemus on pyhiinvaeltava kansa; uusi Israel, joka vaeltaa halki maailman. Pyhiinvaelluksen kautta ymmärretään jotain olennaista kirkon vaeltavasta luonteesta ja koetaan vahvempaa yhteenkuuluvuutta siihen.
Luonto on keskeisessä osassa siinä kokemisessa, joka johdattaa ihmistä ymmärtämään omaa suhdettaan itseään suurempaan. Vaellus vie meidät kosketuksiin luonnonilmiöiden kanssa: elämänsisältöön, joka ei ole enää itsestäänselvyys länsimaisille kaupunkilaisille. Vuodenajat tuntuvat koko ihmisen olemuksessa, kun hän taivaltaa. Fyysisyys saa hänen ruumistaan ja sielustaan uusia piirteitä esiin.
Kävellen ympäristö näyttäytyy kovin erilaisena kuin kiitävästä metallivälineestä käsin. On aikaa (matkaa!) nähdä yksityiskohtia. Hyvin moni vaeltaja kertoo itselleen tärkeitä kokemuksia olleen luonnonilmiöiden uudenlaisen tarkkailun. Perhoset! Linnut! Kukat! Puiden ja peltojen sävyt. Pilvien muodot. Valon ja varjon leikki.
Kävellen ei pääse pakoon omaa pienuuttaan. Kun nostaa katseensa yli maan, näkee mahtavan maiseman, suuret laaksot ja vuoret, vedet – ja kaiken yllä vielä valtavamman taivaan. Luonnonelementit, sekä eläviksi kutsutut että muut, johdattavat ihmistä ymmärtämään, kuinka hän on pieni osa suurta maailmaa. (Vrt. Psalmi 8) Hän kokee samaan aikaan yhteenkuuluvuutta ja erillisyyttä: hän kokee ihmisen osan. Mikä on minun merkitykseni tämän kaiken keskellä? Mikä on suhteeni tähän suureen kokonaisuuteen? Mikä on Jumalan suhde tähän kaikkeen?
Luonto¹ toteuttaa tietä
On tarpeen avata sanaa luonto hivenen enemmän. Ensimmäisessä merkityksessä, luonto(¹), sana tarkoittaa (ainakin kohtalaisen) luonnontilaista ympäristöä. Kun puhutaan luontoon menemisestä tai luonnonläheisyydestä, tarkoitetaan tätä.
Tässä merkityksessä luonto toteuttaa pyhiinvaellusta. Luonto on mahtava näyttämö vaellukselle: mutta sen merkitys ei rajoitu tähän. Luonto osallistuu koko pyhiinvaelluksen vaikutukseen, kaikessa yhteenkietoutuneessa ruumiillisuudessaan ja hengellisyydessään.
Millaista olisi pyhiinvaeltaa kaivetuissa tunneleissa? Ei se teoriassa aivan mahdoton ajatus ole, mutta kysymys osoittaa luonnon valtavan merkityksen hengelliseksi kutsutulle kokemukselle. Minkälainen on yleensäkin ottaen syvimpien hengellisten kokemusten ympäristö? Missä hiljaisuuden retriitit pidetään? Rippileirit? Missä ihmisellä on tapana hiljentyä; eikö rannalla, mäen päällä, järven jäällä, metsässä?
Luonnon merkitys syvälle hengellisyydelle on itse asiassa niin suuri, ettei tuota merkitystä ehkä juuri tämän suuruuden vuoksi aina havaita.
Me olemme luontoa²
Toinen luonto-sanan merkitys on vielä laajempi. Suomenkielessä luo-nto viittaa luo-miseen ja Luo-jaan. Luonto(²) tarkoittaa filosofiassa ja teologiassa kaikkea luotua. Usein tämä samaistuu kaikkeen aineelliseen todellisuuteen, vaikka henkiset prosessitkaan eivät liene kristitylle jotain ”luomatonta”. Kristinuskon kielessä toinen nimitys luonnolle tässä merkityksessä on luomakunta.
On huomionarvoista, että luomakunta ei ole ihmisestä erillinen asia. Historiassa on usein korostettu historiaa siinä määrin, että luonnosta on tullut pelkkä näyttämö ihmiseen liittyvän pelastushistorian tapahtumille. Vähitellen on löydetty laajemmin se, mitä monet toisinajattelijat ovat pitäneet kautta vuosisatojen esillä: Raamattu ja kirkon perinne puhuu koko luomakunnasta yhteenkuuluvana. Luomakunta ei tarkoita vain eläinkuntaa ja kasvikuntaa, vaan myös ihmiskuntaa. Luomakuntaan kuuluvat myös kivikunta, aurinkokunta ja galaksikunta, vaikka näistä ei niin usein puhutakaan.
Pyhiinvaellus tapahtuu luonnossa, kirjaimellisesti. Luonnon osia olevat ihmiset vaeltavat muun luonnon halki ja sisällä. Luojan kuvana, viljelijänä ja varjelijana ihminen etsii oman erityisasemansa merkitystä. Pyhiinvaeltaja tietää, että hänellä on suurempi kyky sekä hyvään että pahaan kuin muulla luonnolla. Hänellä on kyky tavoitella ajatuksillaan ja kielellään Tuonpuoleista, Jumalaa, vaikka hän onkin hyvin rajallinen olento. Rajallisuuden ja rajattomuuden jännitteessä vaeltaja etsii ihmisen osaa.
Inkarnaatio: maallisen ja hengellisen yhdistymä
Pyhiinvaellus johdattaa inkarnaation keskeisyyteen. Usko perustuu lihaksi tulemiseen. Jumala on valinnut aineellisen todellisuuden elämän Suuren Kertomuksen tapahtumapaikaksi. Rajaton kätkeytyy rajalliseen, ja tulee näkyväksi Jumalan tahdon mukaan. Kristinusko perustuu Jeesuksen Kristuksen samanaikaiseen ihmisyyteen ja Jumaluuteen.
Luonto: aineellinen, lihallinen todellisuus on kokonaisvaltaisen pelastuksen ’näyttämö’, ’media’. Pyhiinvaellus on kuva koko elämästä – ja samaan aikaan osa sitä. Ei vain jokainen pyhiinvaellus ole luontopyhiinvaellus, vaan jokainen kristillisen elämän tapahtuma on ”luontotapahtuma”.
Luonto ei ole staattinen, paikallaan pysyvä kokonaisuus. Luonto on alati liikkeessä: elossa. Pyhiinvaellus johtaa meitä tämän ymmärtämiseen – ja staattisista kategorioista luopumiseen. Vaellus on liikettä, kuten koko elämä sellaisena kuin sen tunnemme. Aika, energia, liike: dynaaminen maailmankaikkeus. Pyhiinvaellus vie meidät elämän luontoon.
Julkaistu Hiljaisuuden ystävät-lehden numerossa 1/2011
Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot!
Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille.
Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen.
Herra Sebaot, minun kuninkaani ja Jumalani!
Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin,
pääskynen pesäpaikan, jossa se kasvattaa poikasensa.
Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua sinun huoneessasi! He ylistävät sinua alati.
Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.
- Pyhiinvaeltajan laulu, psalmi 84 (2-6)
Yhtäältä on hyvä, että puhutaan luontopyhiinvaelluksesta: sen vuoksi, että luonnon olennainen merkitys havaittaisiin. Mutta tämän havainnon jälkeen voitaisiinkin puhua enää vain pyhiinvaelluksesta – ja ymmärtää, että luonnolla on siinä aina mitä keskeisin osa. Kuten jo pyhiinvaeltajan psalmi 84 todistaa.
Pyhiinvaellus: liittymistä itseään suurempaan
Pyhiinvaellus on samaan aikaan yksilöllinen ja yhteisöllinen asia. Kaikki vaeltavat yksin; mutta pohjimmiltaan kukaan ei vaella yksin. Tie on valmiina ennen yksilön syntymää. Tietä ylläpitävät laajemmat voimat. Ja pyhiinvaellukseen liittyy olennaisesti sidos yhteisöihin, vaikka tätä ei ehkä aina tarkasti havaita.
Pyhiinvaellus on liittymistä itseään suurempaan. Se on liittymistä sukupolvien ketjuun (vrt. Maa on niin kaunis, pyhiinvaeltajien laulu, jota hautajaisissa paljon lauletaan). Se on liittymistä maailmanlaajaan ”vaeltajien yhteisöön”, kahdessa merkityksessä. Ensiksi, pyhiinvaeltaja kokee vahvaa yhteenkuuluvuutta muiden pyhiinvaeltajien kanssa. He muodostavat omia yhteisöjään, paikan rajoja ylittäviä. Toiseksi, kristillinen pyhiinvaeltaja liittyy maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon. Kirkon olemus on pyhiinvaeltava kansa; uusi Israel, joka vaeltaa halki maailman. Pyhiinvaelluksen kautta ymmärretään jotain olennaista kirkon vaeltavasta luonteesta ja koetaan vahvempaa yhteenkuuluvuutta siihen.
Luonto on keskeisessä osassa siinä kokemisessa, joka johdattaa ihmistä ymmärtämään omaa suhdettaan itseään suurempaan. Vaellus vie meidät kosketuksiin luonnonilmiöiden kanssa: elämänsisältöön, joka ei ole enää itsestäänselvyys länsimaisille kaupunkilaisille. Vuodenajat tuntuvat koko ihmisen olemuksessa, kun hän taivaltaa. Fyysisyys saa hänen ruumistaan ja sielustaan uusia piirteitä esiin.
Kävellen ympäristö näyttäytyy kovin erilaisena kuin kiitävästä metallivälineestä käsin. On aikaa (matkaa!) nähdä yksityiskohtia. Hyvin moni vaeltaja kertoo itselleen tärkeitä kokemuksia olleen luonnonilmiöiden uudenlaisen tarkkailun. Perhoset! Linnut! Kukat! Puiden ja peltojen sävyt. Pilvien muodot. Valon ja varjon leikki.
Kävellen ei pääse pakoon omaa pienuuttaan. Kun nostaa katseensa yli maan, näkee mahtavan maiseman, suuret laaksot ja vuoret, vedet – ja kaiken yllä vielä valtavamman taivaan. Luonnonelementit, sekä eläviksi kutsutut että muut, johdattavat ihmistä ymmärtämään, kuinka hän on pieni osa suurta maailmaa. (Vrt. Psalmi 8) Hän kokee samaan aikaan yhteenkuuluvuutta ja erillisyyttä: hän kokee ihmisen osan. Mikä on minun merkitykseni tämän kaiken keskellä? Mikä on suhteeni tähän suureen kokonaisuuteen? Mikä on Jumalan suhde tähän kaikkeen?
Luonto¹ toteuttaa tietä
On tarpeen avata sanaa luonto hivenen enemmän. Ensimmäisessä merkityksessä, luonto(¹), sana tarkoittaa (ainakin kohtalaisen) luonnontilaista ympäristöä. Kun puhutaan luontoon menemisestä tai luonnonläheisyydestä, tarkoitetaan tätä.
Tässä merkityksessä luonto toteuttaa pyhiinvaellusta. Luonto on mahtava näyttämö vaellukselle: mutta sen merkitys ei rajoitu tähän. Luonto osallistuu koko pyhiinvaelluksen vaikutukseen, kaikessa yhteenkietoutuneessa ruumiillisuudessaan ja hengellisyydessään.
Millaista olisi pyhiinvaeltaa kaivetuissa tunneleissa? Ei se teoriassa aivan mahdoton ajatus ole, mutta kysymys osoittaa luonnon valtavan merkityksen hengelliseksi kutsutulle kokemukselle. Minkälainen on yleensäkin ottaen syvimpien hengellisten kokemusten ympäristö? Missä hiljaisuuden retriitit pidetään? Rippileirit? Missä ihmisellä on tapana hiljentyä; eikö rannalla, mäen päällä, järven jäällä, metsässä?
Luonnon merkitys syvälle hengellisyydelle on itse asiassa niin suuri, ettei tuota merkitystä ehkä juuri tämän suuruuden vuoksi aina havaita.
Me olemme luontoa²
Toinen luonto-sanan merkitys on vielä laajempi. Suomenkielessä luo-nto viittaa luo-miseen ja Luo-jaan. Luonto(²) tarkoittaa filosofiassa ja teologiassa kaikkea luotua. Usein tämä samaistuu kaikkeen aineelliseen todellisuuteen, vaikka henkiset prosessitkaan eivät liene kristitylle jotain ”luomatonta”. Kristinuskon kielessä toinen nimitys luonnolle tässä merkityksessä on luomakunta.
On huomionarvoista, että luomakunta ei ole ihmisestä erillinen asia. Historiassa on usein korostettu historiaa siinä määrin, että luonnosta on tullut pelkkä näyttämö ihmiseen liittyvän pelastushistorian tapahtumille. Vähitellen on löydetty laajemmin se, mitä monet toisinajattelijat ovat pitäneet kautta vuosisatojen esillä: Raamattu ja kirkon perinne puhuu koko luomakunnasta yhteenkuuluvana. Luomakunta ei tarkoita vain eläinkuntaa ja kasvikuntaa, vaan myös ihmiskuntaa. Luomakuntaan kuuluvat myös kivikunta, aurinkokunta ja galaksikunta, vaikka näistä ei niin usein puhutakaan.
Pyhiinvaellus tapahtuu luonnossa, kirjaimellisesti. Luonnon osia olevat ihmiset vaeltavat muun luonnon halki ja sisällä. Luojan kuvana, viljelijänä ja varjelijana ihminen etsii oman erityisasemansa merkitystä. Pyhiinvaeltaja tietää, että hänellä on suurempi kyky sekä hyvään että pahaan kuin muulla luonnolla. Hänellä on kyky tavoitella ajatuksillaan ja kielellään Tuonpuoleista, Jumalaa, vaikka hän onkin hyvin rajallinen olento. Rajallisuuden ja rajattomuuden jännitteessä vaeltaja etsii ihmisen osaa.
Inkarnaatio: maallisen ja hengellisen yhdistymä
Pyhiinvaellus johdattaa inkarnaation keskeisyyteen. Usko perustuu lihaksi tulemiseen. Jumala on valinnut aineellisen todellisuuden elämän Suuren Kertomuksen tapahtumapaikaksi. Rajaton kätkeytyy rajalliseen, ja tulee näkyväksi Jumalan tahdon mukaan. Kristinusko perustuu Jeesuksen Kristuksen samanaikaiseen ihmisyyteen ja Jumaluuteen.
Luonto: aineellinen, lihallinen todellisuus on kokonaisvaltaisen pelastuksen ’näyttämö’, ’media’. Pyhiinvaellus on kuva koko elämästä – ja samaan aikaan osa sitä. Ei vain jokainen pyhiinvaellus ole luontopyhiinvaellus, vaan jokainen kristillisen elämän tapahtuma on ”luontotapahtuma”.
Luonto ei ole staattinen, paikallaan pysyvä kokonaisuus. Luonto on alati liikkeessä: elossa. Pyhiinvaellus johtaa meitä tämän ymmärtämiseen – ja staattisista kategorioista luopumiseen. Vaellus on liikettä, kuten koko elämä sellaisena kuin sen tunnemme. Aika, energia, liike: dynaaminen maailmankaikkeus. Pyhiinvaellus vie meidät elämän luontoon.
Julkaistu Hiljaisuuden ystävät-lehden numerossa 1/2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)