Pyhän läheisyyttä on mahdollista kokea missä tahansa, mutta riippumatossa lojuminen ei ole pyhiinvaellusta, vaikka Kirkon tiedotuskeskuksen uutinen (27.6.) niin otsikoikin.
Protestanttisessa pyhiinvaellusteologiassa on selvästi selkeyttämisen tarvetta. Pyhiinvaellus kasvattaa alati suosiotaan ja on monimuotoinen ilmiö. Rajapinta pyhiinvaelluksen ja pyhään keskittymisen muiden muotojen (kuten meditaation) välillä voi joskus olla häilyvä, mutta pyhiinvaelluksessa olennaiseksi muodostuu liike.
Uutisessa haastateltu Pyhä-painopisteen projektisihteeri Marjukka Laiho korostaa aivan oikein, ettei fyysinen kunto saa olla esteenä pyhiinvaelluskokemukselle. Silti myös esimerkiksi liikuntaesteisille henkilöille on paikasta toiseen siirtyminen olennaista pyhiinvaelluskokemuksen saamiseksi. Vaikkapa Espanjan kuuluisaa Camino de Santiagoa kuljetaan myös linja-autoilla: sentyyppinen vaellus vaatii osallistujilta ja mahdollisilta ohjaajilta huomattavaa keskittymistä, mutta voi muodostua aidoksi pyhiinvaelluskokemukseksi. Sen sijaan ei liene kovin mielekästä opastaa ihmisiä "tekemään omaehtoinen pyhiinvaellus riippumatossa istuen".
Mikä määrittää pyhiinvaelluksen?
Tutkijat ja teologit eivät ole yksimielisiä siitä, mikä on pyhiinvaelluksen perimmäinen määrittäjä. Maailmanlaajuisesti vallitsee kuitenkin erittäin vahva yhteisymmärrys siitä, että liike on aivan olennainen pyhiinvaelluksen tekijä. Perinteisesti pyhiinvaellukseen on liittynyt pyhä paikka tai kohde, mutta ei aina. Protestanttisessa pyhiinvaellusteologiassa korostuu matkan pyhittäminen pyhän kohteen sijaan.
Kun pyhä kohde ei enää ole (protestanttisen) pyhiinvaelluksen määräävänä tekijänä, on vaarana että termiä pyhiinvaellus käytetään niin laajasti, että se menettää merkitystään. Suomesta on viime vuosilta erilaisia esimerkkejä, joissa lyhyitä Raamattu-rastiratoja tai nyt jopa riippumatossa lojumista kutsutaan pyhiinvaellukseksi. Miksi pyhän kohtaamiseen keskittymistä ei voisi kutsua yleisesti meditaatioksi, hiljentymiseksi tai rukousmietiskelyksi?
Pyhiinvaellustutkimuksen eräät gurut, Edith ja Victor Turner määrittelevät: "Pyhiinvaellus voidaan ajatella ulospäin suuntautuvaksi mystiikaksi, aivan kuten mystiikka on sisäänpäin suuntautunutta pyhiinvaellusta." (Image and Pilgrimage, 1978, 33.) On hyvä tiedostaa tämä mielenmatkojen ja ruumiillisten, kokonaisvaltaisten matkojen yhteys, mutta silti kaikkea mystiikkaa ei ole järkeä kutsua pyhiinvaellukseksi.
Pyhiinvaellus-sanan pelastaminen
Pyhiinvaellus-termin käyttö sellaisista pyhän kohtaamisen muodoista, joihin sisältyy liike, säilyttää sanan merkityssisällön. Lisäksi tämä luo yhteyden perinteisen pyhiinvaelluksen (yleensä pidempiaikaisena matkana) ja modernien pyhiinvaellusmuotojen välille. Protestanttisessa pyhiinvaellusteologiassa korostuu elämän pyhiinvaellus, rajatun vaelluksen yhteys jokaisen päivän matkaan; jokainen hetki voi nivoutua pyhään, mutta silti kaikesta ei kannata käyttää sanaa pyhiinvaellus.
Julkaistu Kotimaa-lehdessä mielipidekirjoituksena 7.7.2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti