Luontopyhiinvaellus

- tarvitaanko sille erillistä sanaa?

Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot!
Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille.
Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen.

Herra Sebaot, minun kuninkaani ja Jumalani!
Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin,
pääskynen pesäpaikan, jossa se kasvattaa poikasensa.
Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua sinun huoneessasi! He ylistävät sinua alati.
Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.
- Pyhiinvaeltajan laulu, psalmi 84 (2-6)

Yhtäältä on hyvä, että puhutaan luontopyhiinvaelluksesta: sen vuoksi, että luonnon olennainen merkitys havaittaisiin. Mutta tämän havainnon jälkeen voitaisiinkin puhua enää vain pyhiinvaelluksesta – ja ymmärtää, että luonnolla on siinä aina mitä keskeisin osa. Kuten jo pyhiinvaeltajan psalmi 84 todistaa.

Pyhiinvaellus: liittymistä itseään suurempaan

Pyhiinvaellus on samaan aikaan yksilöllinen ja yhteisöllinen asia. Kaikki vaeltavat yksin; mutta pohjimmiltaan kukaan ei vaella yksin. Tie on valmiina ennen yksilön syntymää. Tietä ylläpitävät laajemmat voimat. Ja pyhiinvaellukseen liittyy olennaisesti sidos yhteisöihin, vaikka tätä ei ehkä aina tarkasti havaita.

Pyhiinvaellus on liittymistä itseään suurempaan. Se on liittymistä sukupolvien ketjuun (vrt. Maa on niin kaunis, pyhiinvaeltajien laulu, jota hautajaisissa paljon lauletaan). Se on liittymistä maailmanlaajaan ”vaeltajien yhteisöön”, kahdessa merkityksessä. Ensiksi, pyhiinvaeltaja kokee vahvaa yhteenkuuluvuutta muiden pyhiinvaeltajien kanssa. He muodostavat omia yhteisöjään, paikan rajoja ylittäviä. Toiseksi, kristillinen pyhiinvaeltaja liittyy maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon. Kirkon olemus on pyhiinvaeltava kansa; uusi Israel, joka vaeltaa halki maailman. Pyhiinvaelluksen kautta ymmärretään jotain olennaista kirkon vaeltavasta luonteesta ja koetaan vahvempaa yhteenkuuluvuutta siihen.

Luonto on keskeisessä osassa siinä kokemisessa, joka johdattaa ihmistä ymmärtämään omaa suhdettaan itseään suurempaan. Vaellus vie meidät kosketuksiin luonnonilmiöiden kanssa: elämänsisältöön, joka ei ole enää itsestäänselvyys länsimaisille kaupunkilaisille. Vuodenajat tuntuvat koko ihmisen olemuksessa, kun hän taivaltaa. Fyysisyys saa hänen ruumistaan ja sielustaan uusia piirteitä esiin.

Kävellen ympäristö näyttäytyy kovin erilaisena kuin kiitävästä metallivälineestä käsin. On aikaa (matkaa!) nähdä yksityiskohtia. Hyvin moni vaeltaja kertoo itselleen tärkeitä kokemuksia olleen luonnonilmiöiden uudenlaisen tarkkailun. Perhoset! Linnut! Kukat! Puiden ja peltojen sävyt. Pilvien muodot. Valon ja varjon leikki.

Kävellen ei pääse pakoon omaa pienuuttaan. Kun nostaa katseensa yli maan, näkee mahtavan maiseman, suuret laaksot ja vuoret, vedet – ja kaiken yllä vielä valtavamman taivaan. Luonnonelementit, sekä eläviksi kutsutut että muut, johdattavat ihmistä ymmärtämään, kuinka hän on pieni osa suurta maailmaa. (Vrt. Psalmi 8) Hän kokee samaan aikaan yhteenkuuluvuutta ja erillisyyttä: hän kokee ihmisen osan. Mikä on minun merkitykseni tämän kaiken keskellä? Mikä on suhteeni tähän suureen kokonaisuuteen? Mikä on Jumalan suhde tähän kaikkeen?

Luonto¹ toteuttaa tietä

On tarpeen avata sanaa luonto hivenen enemmän. Ensimmäisessä merkityksessä, luonto(¹), sana tarkoittaa (ainakin kohtalaisen) luonnontilaista ympäristöä. Kun puhutaan luontoon menemisestä tai luonnonläheisyydestä, tarkoitetaan tätä.

Tässä merkityksessä luonto toteuttaa pyhiinvaellusta. Luonto on mahtava näyttämö vaellukselle: mutta sen merkitys ei rajoitu tähän. Luonto osallistuu koko pyhiinvaelluksen vaikutukseen, kaikessa yhteenkietoutuneessa ruumiillisuudessaan ja hengellisyydessään.

Millaista olisi pyhiinvaeltaa kaivetuissa tunneleissa? Ei se teoriassa aivan mahdoton ajatus ole, mutta kysymys osoittaa luonnon valtavan merkityksen hengelliseksi kutsutulle kokemukselle. Minkälainen on yleensäkin ottaen syvimpien hengellisten kokemusten ympäristö? Missä hiljaisuuden retriitit pidetään? Rippileirit? Missä ihmisellä on tapana hiljentyä; eikö rannalla, mäen päällä, järven jäällä, metsässä?

Luonnon merkitys syvälle hengellisyydelle on itse asiassa niin suuri, ettei tuota merkitystä ehkä juuri tämän suuruuden vuoksi aina havaita.

Me olemme luontoa²

Toinen luonto-sanan merkitys on vielä laajempi. Suomenkielessä luo-nto viittaa luo-miseen ja Luo-jaan. Luonto(²) tarkoittaa filosofiassa ja teologiassa kaikkea luotua. Usein tämä samaistuu kaikkeen aineelliseen todellisuuteen, vaikka henkiset prosessitkaan eivät liene kristitylle jotain ”luomatonta”. Kristinuskon kielessä toinen nimitys luonnolle tässä merkityksessä on luomakunta.

On huomionarvoista, että luomakunta ei ole ihmisestä erillinen asia. Historiassa on usein korostettu historiaa siinä määrin, että luonnosta on tullut pelkkä näyttämö ihmiseen liittyvän pelastushistorian tapahtumille. Vähitellen on löydetty laajemmin se, mitä monet toisinajattelijat ovat pitäneet kautta vuosisatojen esillä: Raamattu ja kirkon perinne puhuu koko luomakunnasta yhteenkuuluvana. Luomakunta ei tarkoita vain eläinkuntaa ja kasvikuntaa, vaan myös ihmiskuntaa. Luomakuntaan kuuluvat myös kivikunta, aurinkokunta ja galaksikunta, vaikka näistä ei niin usein puhutakaan.

Pyhiinvaellus tapahtuu luonnossa, kirjaimellisesti. Luonnon osia olevat ihmiset vaeltavat muun luonnon halki ja sisällä. Luojan kuvana, viljelijänä ja varjelijana ihminen etsii oman erityisasemansa merkitystä. Pyhiinvaeltaja tietää, että hänellä on suurempi kyky sekä hyvään että pahaan kuin muulla luonnolla. Hänellä on kyky tavoitella ajatuksillaan ja kielellään Tuonpuoleista, Jumalaa, vaikka hän onkin hyvin rajallinen olento. Rajallisuuden ja rajattomuuden jännitteessä vaeltaja etsii ihmisen osaa.

Inkarnaatio: maallisen ja hengellisen yhdistymä

Pyhiinvaellus johdattaa inkarnaation keskeisyyteen. Usko perustuu lihaksi tulemiseen. Jumala on valinnut aineellisen todellisuuden elämän Suuren Kertomuksen tapahtumapaikaksi. Rajaton kätkeytyy rajalliseen, ja tulee näkyväksi Jumalan tahdon mukaan. Kristinusko perustuu Jeesuksen Kristuksen samanaikaiseen ihmisyyteen ja Jumaluuteen.

Luonto: aineellinen, lihallinen todellisuus on kokonaisvaltaisen pelastuksen ’näyttämö’, ’media’. Pyhiinvaellus on kuva koko elämästä – ja samaan aikaan osa sitä. Ei vain jokainen pyhiinvaellus ole luontopyhiinvaellus, vaan jokainen kristillisen elämän tapahtuma on ”luontotapahtuma”.

Luonto ei ole staattinen, paikallaan pysyvä kokonaisuus. Luonto on alati liikkeessä: elossa. Pyhiinvaellus johtaa meitä tämän ymmärtämiseen – ja staattisista kategorioista luopumiseen. Vaellus on liikettä, kuten koko elämä sellaisena kuin sen tunnemme. Aika, energia, liike: dynaaminen maailmankaikkeus. Pyhiinvaellus vie meidät elämän luontoon.

Julkaistu Hiljaisuuden ystävät-lehden numerossa 1/2011